Outo ruoka kummeksutti, eikä maistunut tytölle. Etenkin moneen kertaan käytetyssä rasvassa paistetut lampaanihrakimpaleet, soijasoosi, ja kuumassa maidossa uitetut maissihiutaleet etoivat.
- Yök! Tyttö hiipi alistuneena pöytään.
- Hemmetin tulokkaat! Tyttö oli taianomaisesti ymmärtävinään kokin sanat.
- Puhun englantia, hän pamautti.
Kokki katsoi tyttöä huvittuneesti. Mies selvästi inhosi häntä. Ehkä tämä inhosi kaikkia siirtolaisia, Bonegillaa ja hallituksen siirtolaispolitiikkaa.
- Shhhh, Eino sihahti.
- Näiden ruokamistereiden kanssa kannattaa olla väleissä.
🇦🇺
Viikon 48 krapusanat ovat taianomainen, paperi, hiipiä.
🇦🇺
Faktoja
Niiden 24 vuoden aikana, jolloin Bonegillan vastaanottoleiri toimi, sen läpi kulkeneiden siirtolaisten määrä nousi yli 309 000. Se oli Australian suurin maahanmuuttajien vastaanottokeskus. Australian hallitus, pyrki aktiivisesti toteuttamaan politiikkaa, jonka mukaan siirtolaiset asuivat aluksi koulutuskeskuksissa, jotta he voisivat sopeutua "australialaiseen elämäntapaan".
Uusien saapujien laivamatka päättyi yleensä Port Melbournen satamaan. Sieltä jatkettiin junalla Bonegillaan, jossa tarjottiin ateria ja tulijat majoitettiin.
Maahanmuuttajat eroteltiin ja jaettiin lohkoihin kansallisuuden mukaan. Näissä lohkoissa miehet ja naiset erotettiin, myös naimisissa olevat. Alle teini-ikäiset lapset laitettiin naisten lohkoon ja ”isot pojat” miesten lohkoon. Mutta tähän oli totuttu jo tulomatkalla laivalla, jossa oli mies- ja naishytit.
Virkistystoiminta koostui tanssitunneista, kirjastosta ja uinnista Hume-järvessä. Elokuvia näytettiin kahdesti viikossa.
Työvoimaviranomaiset lähettivät meidän ryhmässä tulleet suomalaismiehet sadonkorjuuseen hedelmätarhoille. Niille, jotka eivät työllistyneet maksettiin pientä työttömyyskorvausta. Toistuvat työtarjousten epäämiset johtivat korvauksen menetykseen. Koulutuksesta tai työkokemuksesta riippumatta kaikki miehet luokiteltiin "työmiehiksi" ja naiset "kotirouviksi", mikä turhautti monia.
Suurin osa eurooppalaisista maahanmuuttajista ohjattiin Bonegillaan. Osa brittiläisistä maahanmuuttajista ohjattiin kaupungeissa sijaitseviin vastaanottokeskuksiin. Muille kuin briteille järjestettiin Bonegillassa englanninkursseja. Kaikki kouluikäiset lapset kävivät leirin omaa koulua, jossa opetuskielenä oli englanti.
Monen perheen tie kulki leiriltä toiseen. Mekin ennätimme asua kolmella eri leirillä.
Onpa hurjia kokemuksia! Tuollaisesta en ole koskaan lukenut/kuullut. Mielenkiintoista, että kerrot tätä tarinaa! Kiitos.
VastaaPoistaTuollaista se oli vielä 1950-luvulla.
PoistaKannattaa todella olla väleissä. Outoja ruokia ei aina jaksa sulattaa... ainakaan pieni tyttö.
VastaaPoistaAlku aina hankalaa :)
PoistaOnpa kiinnostavaa kertomusta.
VastaaPoistaKiitos Cara <3
PoistaHycin jännää!! Lisää!!
VastaaPoistap-s- Mikä tuo juhlatila-juttu on? ;DDD
Ehkä saat lisää Sus', jopa kyllästymiseen asti :D
PoistaJutun vintti on Villähteellä sijaitseva vintti, joka on ennen kuulunut Pirkko Saisiolle kumppaneineen. Sitä voi halutessaan vuokrata.
Lähinnä mietin nimeä, etä onko vahinko vai tarkoituksella, Pirkko Saiso ratkaisi asian, tahallinen;), kirjailijan vitsi maalaisille, heh..
PoistaNimi ei ole vahinko. Pirkon aikana vintti tunnettiin lähinnä "Taiteilijavinttinä". Nykyinen omistaja on nimeltään Julie Salo. Häntä on lapsesta saakka kutsuttu Jutuksi. Siitä nimi. Kaikki eivät hoksaa V:n junttia ��
PoistaMun pää kääntää sanapareja automaattisesti, kirous ja siunaus;D..sirous ja k...
Poista🤣
PoistaHurjat kokemukset pienellä tytöllä = sinulla. Veljeni oli myös Australiassa siirtolaisena viitisen vuotta, mutta ei tällaisella leirillä. Hän teki kirvesmiehen hommia siellä täällä. Tuli sitten Suomeen ja lähti 20 vuodeksi Kanadaan.
VastaaPoistaVeljesi on ehkä mennyt Australiaan vasta 1960-luvulla tai sen jälkeen, kun Australia jo valikoi siirtolaisia. Silloin näillä piti olla ammatti tai kielitaitoa. Molempi parempi. Me menimme sinne 1950-luvulla ja leirit olivat tupaten täynnä, kun vallanpitäjät yrittivät asuttaa harvaan asuttua maata urakalla. Tarkoitus oli, että miehet tekivät töitä, joille ei muuten löytynyt tekijää ja naiset ja lapset opettelivat sillä välin kieltä. Mitä enemmän lapsia, sen tervetulleempi perhe oli. Meitä oli vain kaksi ja isäpuoleni lähenteli 50 vuotta (yläikäraja), mutta meidät hyväksyttiin. Isäpuoltani jännitti konsulaatin haastattelu tavattomasti, koska hänellä oli yhteyksiä kommunisteihin. Australiassa vallitsi tuolloin kommunismin pelko.
PoistaHain ensimmäisen mieheni kanssa siirtolaisiksi 1960-luvun lopussa ja meidät oli hyväksytty. Neljä viikkoa ennen lähtöä miehellä meni "pupu pöksyyn" ja jäimme Suomeen ruikuttamaan. Erona lapsuuteeni oli se, että Aiustralian valtio olisi maksanut matkamme kokonaan, kun 1950-luvulla se maksoi vain 25%, joka oli maksettava takaisin, elle viipynyt maassa vähintäin kaksi vuotta. Silloin harmitti, mutta elämäni piti mennä näin :)
Huh, mitä elämää leirillä. Tosiaan kannatti pitää suu soukemmalla, ettei kerjännyt vaikeuksia. Sinä kuitenkin päätit tulla Suomeen.
VastaaPoistaMinulla on uutta kertomasi. Olen luullut, että Austalia on ottanut ja ottaa hyvin vähän siirtolaisia.
Oikeastaan tuossa vastauksessani Riitalle on se, mitä tiedän Australian siirtolaispolitiikasta 1950-luvulla ja sen jälkeen. Tällä hetkellä sinne on erittäin vaikeaa päästä, ellei ole huippukoulutettu. Kun olen käynyt Australiassa 2017 ja tänä vuonna aasialaisten määrä hämmästyttää. Lapsuudessani heitä ei näkynyt.
PoistaSiirtolaisen elämähän on aika typistettyä. Parhaiten pärjää kun ei valita, elelee sääntöjen mukaisesti. Kenelläkään ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä leirieläjäksi vaan päästä normaaliin elämään vieraassa yhteisössä. Kielitaito on aina eduksi. Sinulla on rikas kokemus tästä asiasta.
VastaaPoistaKiitos Anli kommentistasi. 1950-luvulla ei köyhillä ollut juuri kummoisempaa Suomessa. Koen, että on ollut etuoikeus saada elää vaihtelevaa elämää. Lapsena toipuu pian kokemastaan.
VastaaPoistaTämä idea ilmeisesti toimi koska saivat kielitaidon joka auttaa tosi paljon sopeutumiseen. Vaikka leireillä oli varmaan paljon huonoja puolia niin olivat kuitenkin turvassa valtion tuella.
VastaaPoistaKiitos kun kerroit, en tiennyt tästä toiminnasta mitään.
Totta. leirillä oli turvallista. Oli katto pään päällä, ruokaa, terveydenhoito, opetusta, vapaa-ajan toimintaa ja vertaistukea samasta maasta tulleista. Joku osasi aina englantia vastatulleita paremmin ja toimi tarvittaessa tulkkina. Leirien jälkeen koin penskana vaikeaksi juuri sen, että jouduin aikuisten tulkiksi asioissa, joista en mtään ymmärtänyt.
VastaaPoistaMinun silmissä olet elänyt ihan taianomaista elämää! Nyt vasta tajusin, että sinä olet se nuori tyttö, joka lähti Australiaan. Toivottavasti jatkoa seuraa.
VastaaPoistaKiitos AilaKaarina. Toivottavasti, et kyllästy aiheeseen. Minulla ei ole juurikaan mielikuvitusta, joten aiheet krapuihin saan oikeasta elämästä.
VastaaPoistaSiis te olette olleet tuolla? Miten päädyitte siirtolaisiksi Australiaan? Enpä ole tiennyt, että muutkin kuin pakolaiset laitetaan tuollaisille "kotouttamisleireille". No onhan tuosta jo aikaa, mutta silti aika takapajuista... Olisi kyllä mielenkiintoista päästä joskus käymään Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. :-)
VastaaPoistaLapsuuden perheeni aikuiset olivat liikkuvaista sorttia. Nuo leirit olivat usean vuosikymmenen ajan "maan tapa".
PoistaSuosittelen lämpimästi kumpaakin <3