 |
Synnyin perheeni viidenneksi tytöksi
|
Kolme sisarusta menossa keskussairaalan laboratorioon ristikokeen ottamista varten, tarkoituksena selvittää kahden sopivuus mahdollisena munuaisen luovuttajana kolmannelle.
 |
Me kolme
|
Ristikokeen vastaus muutaman viikon päästä; Ei vasta-aineita, eli kumpikin sopii kokeen perusteella luovuttajaksi. Päätös siitä kumman osalta käynnistetään luovutukseen tähtäävät tutkimukset jäi meille. Emme osanneet päättää kun olimme molemmat halukkaita ryhtymään prosessiin, ratkaisimme asian paperilappuarvonnalla. Onnettarena toimi poikani. Hänen nostamassa lapussa luki minun nimeni.
 |
Arvonnan onnetar
|
Lukuisia virtsa- ja verinäytteitä sekä muita tutkimuksia. Tunsin itseni välillä kummajaiseksi kun ravasin tieten tahtoen julkisen terveydenhuollon puolella tutkittavana, vaikka tunsin itseni terveeksi ja se oli oletusarvo myös tutkivalla taholla. Jokaisen tutkimuksen jälkeen piti odottaa vastausta ennen kuin lääkäri varasi seuraavan ajan jottei tutkittaisi turhaan, jos näyttäisi siltä ettei prosessia ole syytä jatkaa.
Kun yhteensopivuus munuaisen saajan ja luovuttajan välillä oli varmistettu, tutkimusprosessin pääpaino oli sen varmistamisessa, että minä voisin luovutuksen jälkeen jatkaa terveenä elämistä yhdellä munuaisella. Kuten lääkäri sanoi; Ei ole, järkeä että yhden terveen ja yhden sairaan sijasta on kaksi sairasta.
 |
Iskä ja minä
|
Kun tutkimukset olivat edenneet tiettyyn vaiheeseen, tuloksista lähetettiin kooste Helsinkiin. Oman sairaalan lääkäri arveli, aivan oikein, että Helsingin päästä määrätään vielä biopsia eli munuaisen koepala otettavaksi, koska virtsanäytteistäni löytyi useamman kerran verisoluja mikroskooppitutkimuksessa. Vaikkei tilanne estänyt minua luovuttamasta munuaista, biopsialla haluttiin varmistaa ettei minulla ole alkavaa munuaissairautta tai muuta poikkeamaa jonka vuoksi olisi parempi, etten eläisi yhden munuaisen varassa tulevaisuudessa.
 |
Me kaksi luovuttajaehdokasta
|
Tässä kohtaa Helsingin lääkärit ehdottivat toisen ristikokeessa käyneen siskon tutkimista sillä ajatuksella, että jos hänellä ei olisi samaa verivirtsaisuusongelmaa, tutkimusprosessissa ei olisi tarvinnut tehdä niitä "ylimääräisiä" tutkimuksia eli virtsarakon ja -teiden tähystystä sekä biopsiaa. Joitakin kuukausia meni oletuksella, etten ehkä luovutakaan munuaista. Lopulta tälläkin siskolla oli samaa mikroskooppista verivirtsaisuutta, kun prosessi hänellä oli edennyt samaan vaiheeseen johon minun kanssani oli edetty.
Meidät vietiin jo pieninä marjametsään
Sain lääkäriltä puhelun. Hän tiedusteli halukkuuttani jatkaa tutkimuksia siitä, mihin ne olivat jääneet muutamaa kuukautta aiemmin. Jos halusin jatkaa, perustutkimuksista oli jäljellä enää psykiatrinen arvio jonka tarkoituksena oli varmistaa, ettei minua ole painostettu luovutukseen ja olen henkisesti riittävän vakaa tekemään päätöksen munuaisen luovuttamisesta. Psykiatrinen arviointi osottautui lopulta hyvin lyhytkestoiseksi haastatteluksi ja pikaisesti täytetyksi masennustestiksi. Itse koen, että psyykeni vakautta lopulta voi arvioida paremmin prosessin venymisen sietokyvyn perusteella.
 |
Pienenä olin kova tyttö leipomaan
|
Virtsarakon tähystyksen ja sitä seuranneen biopsian jälkeen odotus vielä venyi pidemmäksi kuin lääkäritkään olivat osanneet arvioida, kun munuaisestani otetusta koepalasta lähetettiin vielä Helsinkiin tutkittavaksi elektronimikroskooppinäyte. Sen valmistumisessa menee aikaa muutamasta viikosta max. pariin kuukauteen. Minun kohdallani tuo pari kuukautta vielä ylittyi. Kun kaikki tutkimustulokset viimein olivat valmistuneet, oli sairaalassa eläviltä luovuttajilta tehtävien siirtojen osalta kesätauko. Tässä vaiheessa odotusta helpotti se että tutkimukset oli tehty ja niistä vastaukset olemassa, eli jatkuva epätietoisuus oli lähes ohi, vaikka toki tiedostimme että aina voi tulla yllättäviä mutkia matkaan.
Keväisellä siskosporukan Espanjan reissulla tyhjentelin siskon kanssa teräaseilla varustautuneina ylimääräisiä dialyysinestepusseja. Kyseisiä pusseja varataan niihin matkakohteisiin, joihin niitä ylipäänsä toimitetaan, tarkoituksella aina varmuuden vuoksi liikaa matkan kestoon nähden. Moneen kohteeseen niitä ei saa tilattua lainkaan. Toisin sanoen dialyysia tarvitseva ihminen ei juuri spontaania matkailua harrasta, kun dialyysin tekemisen mahdollisuus on varmistettava ja huolehdittava hyvissä ajoin etukäteen ennen reissua. Siinä ehjiä, käyttökelpoisia nestepusseja tuhotessa (koska niitä ei saa jättää ehjänä jälkeensä esim. hotellihuoneeseen) ja roskikseen sulloessa muistin taas, miksei tämän odotuksen luulisi minun kannaltani olevan vaikeaa. Jälkikäteen olen iloinen meidän kummankin puolesta, ettemme vielä siinä vaiheessa tienneet odotuksen venyvän elokuun loppuun.
Sitten oli ne lukemattomat hetket, kun joku sairaalan henkilökunnasta sanoi puhelimitse tai kasvotusten: "Muista että voit jättää prosessin kesken ilman perusteluja, ihan milloin vain. Ilmoitus riittää."
Prosessin venyessä lause jalostui muotoon: "Tiedän että tiedät tämän/ olet kuullut tämän varmasti monta kertaa, mutta minun kuuluu sanoa tämä; Muista että voit milloin vain jättää prosessin kesken ilman perusteluja...."
Tiedät ettet voi kieltää ketään sanomasta sanoja, joiden sanominen kuuluu hänen työtehtäviensä asialliseen hoitoon ja silti tekisi mieli työntää sormet korviin. Jos pitäisi nimetä yksi kyllästyttävin asia koko prosessissa, se olisi tuon nimenomaisen lauseen kuuleminen ties kuinka monetta kymmenettä tai kenties sadatta kertaa.
Ja ne hetket, kun onneksi sain pidettyä mölyt mahassani. Hetkinä jolloin teki enemmän tai vähemmän mieli livauttaa jotakin epäasiallista suustaan.
Kun hoitaja valmisteli minua virtsarakon tähystykseen ja tietojani katsoessaan naurahti epäuskoisena: "Siis mitä, psykiatrinen arvio?!! " Totesin arvion kuuluvan prosessiin ja tähän hoitaja vähän nolostuneena selitti, että kun olen ensimmäinen kaltaiseni luovuttaja-potilas joka häntä vastaan tulee, niin ei hän voinut tietää.. Mietin pitäisikö lohduttaa sanomalla: Älä välitä, tämä on minullekin ensimmäinen munuainen jonka luovutan, tai ehkäpä: Aijaa, minä olen antanut jo lukuisia ruumiinosiani pois, kun oikeastaan vanhempani tekivätkin minut varaosiksi muille....
Tai kun olet päiviä tai kenties viikkoja odottanut lääkäriltä tai koordinaattorilta puhelua ja varmuuden vuoksi sinäkin päivänä kirjautunut jo kymmenen kertaa Omakantaan katsomaan (viimeksi noin kaksi minuuttia sitten), olisiko sinne ilmestynyt kaipaamaasi tietoa tutkimustuloksista ja prosessin etenemisestä ja joku esittää kysymyksen: "Onko mitään uutta kuulunut?" Ja vastaat: Kyllä minä kerron heti kun jotakin uutta kuuluu... Kyllä muutaman kerran teki mieli sanoa: Johan me siellä siirrossa oltiin pari viikkoa sitten, ei vaan muistettu mainita kenellekään..
Entäs ne nauruntäytteiset hetket, kun asiassa vaan on niin paljon erilaisia meheviä yksityiskohtia, joista ei voi olla repimättä huumoria... ehkä mautonta ja huonoa huumoria, mutta huumoria kuitenkin. Enimmäkseen itsemme, eli luovuttajan ja vastaanottajan kustannuksella.
Täydellisen luottamuksen hetki kun minut kärrättiin leikkaussaliin ja sairaalan henkilökunta valmisteli minua; "Hyvin tämä menee." Anestesialääkäri sanoi, että minua varten on varattuna oikein luxus-nukutusaineet, siihen oli helppo vastata vilpittömästi: Maltan tuskin odottaa!
Yksi hetki ylitse muiden, Hetki isolla alkukirjaimella:
Nukutuksen jäljiltä tokkuraisena ja vähän pahoinvoivana heräämössä, joku kumartuu puoleeni kertoen kellonajan ja sanoo: "Siskosi leikkausta lopetellaan juuri. Se nähtiin heti, että siirretty munuainen alkoi toimimaan siskollasi..."
Isosti merkityksellinen hetki. Tämän vuoksi kaikki ne muut.
 |
Sisko ja pikkuveli
|
Lopultakaan emme siskoni kanssa tulleet toteuttaneeksi sitä yhdessä suunniteltua sairaalapakoakaan. Juoni oli punottu siltä varalta, että jommankumman tai molempien sairaalassaolo venyisi sietämättömän pitkäksi. Onneksi pako ei ollut tarpeen sillä olisihan se saattanut olla hivenen haastavaa karata viidennestä kerroksesta tippatelineiden yms. kanssa...😉
✍🏻Vieraskynä Emma.
