Translate

AIHEITA:

TERVETULOA BLOGIINI

Kiva, kun kävit. Kommentit ilahduttavat minua aina. Kiitos, kun kommentoit.

torstai 4. tammikuuta 2018

SYÖPÄ JA MINÄ




     Olen silloin tällöin maininnut sairastaneeni kaksi kertaa syövän. Marja kysyi, olenko kirjoittanut aiheesta. En ole. Nyt kirjoitan "yleisön pyynnöstä".

     Olin 52-vuotias.  Pitkin vuotta olin kärsinyt virtsatieinfektioista, munuaiskivistä ja sairastanut munuaistulehduksen. Vaikka taudit oli todettu parantuneiksi, pissasin verta ja verenpaine huiteli ylälukemissa. Kylkikaari kipuili, pää särki ja oksetti. Lääkärissä oli puhetta familaarisesta verivirtsaisuudesta - geneettisestä perityvästä hyvälaatuisesta ilmiöstä. Lääkäri laittoi kuitenkin varmuuden vuoksi kiireellisen  lähetteen Keskussairaalaan. Tutkimuksiin pääsyä odotellessa ruokahalu ja uni katosivat tyystin.
     Iloa elämään toivat lapset ja lähestyvä joulu. Jouluviikolla meille muutti lastenkodista kaksi pientä sisarusta.  Joulun jälkeisenä arkipäivänä kävi kutsu Keskussairaalaan, jossa tehtiin asianmukaiset kuvaukset. Jo kuvauksissa ilmeni olevan syytä epäillä, että oikeasta munuaisesta löytynyt kasvi oli pahanlaatuinen. Sain leikkausajan 17. tammikuuta. Kasvia ja lastemme kohtaloa stressatessa kehittelin vielä vatsahaavan.
     Laajassa leikkauksessa poistettiin oikea munuainen, sitä ympäröivä rasva, virtsanjohdin, lisämunuainen ja imusolmukeita. Samalla, kun toivuin leikkauksesta sain hoitoa vatsahaavaan. Toipilaana sairaalassa koin yliluonnollisen näyn. Näin Jeesuksen huoneeni katonrajassa. Olin täysin hereillä. Kysymys ei ollut unesta. Saattaa olla, että näky oli kipupumpun elimistööni pumppaaman morfiinin aiheuttama hallusinaatio. Minulle se oli kuitenkin täyttä totta ja merkki siitä, että toivun.

           Kun kotiuduin sairaalasta minua vaivasivat vielä pitkään päänsäryt ja pahoinvointikohtaukset. Vähitellen nekin katosivat. Koska patologin vastauksissa syöpäni  luokitteltiin agressiiviseksi, päätettiin seurantaa jatkaa 10 vuotta. Seurantaan kuului veri- ja virtsakokeiden lisäksi virtsarakon tähystys, keuhkokuvaus, kaikututkimus ja tietokonetomografia. Aluksi seurannat olivat kolmen, sitten kuuden kuukauden välein. Niihin meno oli joskus lähes ylivoimaisen pelottavaa. Viisi vuotta myöhemmin minulta löytyi syöpäkasvain kohdusta.
       Minulla oli vielä 57-vuotiaana kuukautiset, joten kohtusyövän syyksi arveltiin pitkää hedelmällisyysikää. Lopullinen syövän levinnäisyys selvisi vasta avoleikkauksessa, jossa minulta poistettiin kohtu, munasarjat ja imusolmukkeita. Taas kehittelin itselleni vatsahaavan kylkiäiseksi. Ilmeisesti reagoin vatsallani fyysiseen ja psyykkiseen stressiin.
      Kuuluin suuren uusiutusmisriskin potilaisiin. Siksi minulle määrättiin sädehoioa ja solusalpaajia. Jostain syystä nämä jatkohoidot annettiin Tampereella, mikä oli hankalaa ja väsyttävää jo pitkän välimatkankin vuoksi. Suureksi ihmetyksekseni leikkaus, eivätkä hoidot aiheuttaneet minulle vaihdevuosioireita, vaikka lääkäri niitä ennakoi. 
      Kohdunrungon syövän seuranta-ajaksi määrättiin kohdallani viisi vuotta. Aluksi kävin naistentautien poliklinikalla kontrollissa kolmen, sitten kuuden kuukauden välein. Kun lisäksi olivat munuaissyövän seurantakäynnit urologian poliklinikalla, minulla oli seuraavatkin viisi vuotta syöpäkontrolleja kolmen kuukauden välein.  Kahdeksan vuotta sitten, 62-vuotiaana minut todettiin täysin parantuneeksi kummastakin agressiiviseksi luokitellusta syövästä. 
      Sanat eivät riitä kiittämään saamastani hyvästä hoidosta. En tiedä, miksi minä olen näin onnekas, että parannuin. Molempien syöpien sairaala-aikana tutustuin kohtalotovereihin. Joidenkin kanssa pidimme myöhemmin yhteyttä.  He ovat valitettavasti menehtyneet sairauteensa. Kun kuulen puhuttavan "taistelusta syöpää vastaan" tai "syövän selättämisestä", minulle tulee surullinen olo. Ei se  - paraneeko vai ei - ole potilaan omassa vallassa.
      Joskus kuulee sanottavan, että vakava sairaus pysäyttää ja laittaa miettimään arvot  uusiksi, jopa jalostaa ihmistä. Minä vain huomasin kuvitelleeni itseni vahvemmaksi kuin olinkaan. Sairaus kyllä pysäytti, mutta minusta ei tullut parempaa ihmistä. Olen edelleen se sama keskeneräinen ja pikkumainen Kirsti kuin ennenkin. 
      Huomasin loukkaantuneeni niihin ystäviini, jotka eivät kestäneet kuulla sairaudestani, vaan sivuuttivat uutisen.  Niin kai se on, että paras ymmärrys ja tuki tulee omalta perheeltä ja toisilta saman kokeneilta. Vielä tänäkään päivänä pari ystävääni eivät ole tietävinään minun koskaan sairastaneen syöpää. Huomaan joskus hieman ärsyyntyväni, kun he kertovat minulle omista vaivoistaan. Se siitä sairauden jalostavasta vaikutuksesta.
Hyvää viikonloppua kaikille