Translate

Tunnisteet

lauantai 4. maaliskuuta 2017

KURJUUTTA, SAIRAUTTA JA EPÄTOIVOA BONEGILLASSA


      Yllä Bonegillan vastaanottoleirin komppania 19 tilojen nykyisiä asukkaita, jotka ovat vapaita menemään ja tulemaan. Aikoinamme meidät ohjattiin eteenpäin, kun kielikoe oli suoritettu ja hyväksytty.


            Lensimme Balilta Adelaideen ja sieltä Melbourneen siitä syystä, että lennot olivat tässä järjestyksessä kaikkein edullisimmat.

        Aikoinaan jäimme laivasta Melbournessa, josta juna vei meidät  suoraan 330 kilometrin päähän Bonegillan Vastaanottokeskukseen. 

       Tänään teemme junalla saman matkan. Tosin emme pääse junalla aivan perille Bonegillaan, koska sinne ei ole enää raiteita. Jäämme junasta Alburissa.  Lähtö Melbournesta on anivarhain. 

       Bonegilla on entinen armeijan koulutuskeskus, josta tuli englantia osaamattomien ja syystä tai toisesta vaikeasti sijoitettavien englantilaisten siirtolaisten vastaanottokeskus vuonna 1949. Se toimi siinä tehtävässä aina vuoteen 1971, jolloin Australian armeija otti keskuksen jälleen omaan käyttöönsä kouluttaakseen sotilaita Vietnamin sodan tarpeisiin. Bonegilla  toimii,  komppania 19 tiloja lukuunottamatta, edelleen sotilaiden koulutuskeskuksena.

       Komppania 19 tiloissa toimii nykyisin museo. Museo-osasto on täsmälleen kuin vastaanottokeskuksen kaikki osastot olivat vuonna 1957.

       Kun juna 1957 saapui Bonegillaan, saapujille lyötiin syliin kahdet lakanat, astiat ja aterimet. Samalla kerrottiin, että niiden puhtaudesta jokainen huolehtii itse. Tuntui kuin olisimme tulleet armeijaan. Seuraavaksi jaettiin asunnot.
Osa perheistä joutui eroon toisistaan miesten ja naisten makuusaleihin. Meillä oli onnea, sillä meidän perheelle osoitettiin  huone omalla sisäänkäynnillä.
Sisätilat eivät olleet kovin viihtyisät, mutta olihan katto pään päällä.

       Ensimmäinen ruokailu yhteisissä tiloissa oli sokki.  Karvaiset miehet, tupakat suupielessä roikkuen, jakoivat annokset tällaisen tiskin takaa. Ruoka tuoksui ja maistui oudolle. Tämän päiväinen Bonegillan opas ylpeilee sillä, että jokainen tulija sai lämpimän aterian tunnin sisällä junan saapumisesta Bonegillaan.
Siihen aikaan ruokasali oli ahdettu täyteen pöytiä.
     
        Vessat ja suihkut ovat pitkissä riveissä erillisissä rakennuksissa. Miehille ja naisille on omansa ja niihin oli aina pitkät jonot. 

      Meidän perheen kolmen ja puolen vuoden siirtolaisuuden aikana ennätimme asua neljässä eri hostellissa, joista yhdessä kaksi eri kertaa. Bonegilla oli näistä neljästä ensimmäinen. 

        Tänään sain Bonegillassa vahvistuksen kahdelle suomalaisten siirtolaisten uskomukselle. Englantilaiset todellakin pääsivät Australiaan 10 punnalla. Ja lapsiperheitä haluttiin siirtolaisiksi.
       "Itse asiassa me suunnittelimme menevämme Brightoniin, mutta meillä ei ollut tarpeeksi rahaa" Pilakuva englantilaisista 10 punnalla Australiaan saapuneista siirtolaisista. 

          Käynti leirillä saa omat muistot ja silloiset tunteet nousemaan vahvoina. Ajattelen maailman pakolaisia, joille kaikille ei ole tällaisiakaan oloja tarjolla vieraassa maassa. 


Silloin ennen (romaanistani POSITIO 16093) ↡

Bonegilla



   "Euroopan laajuinen työttömyys oli antanut uutta potkua siirtolaisuudelle. Australian hallitus oli maksanut suurimman osan englantilaisten matkakuluista. Heidän omavastuukseen kerrottiin jääneen vain kymmenen puntaa. Näin siksi, että he olivat kielitaitoisia. Suomalaiset sensijaan olivat saaneet Australian valtiolta matkatukea 25% matkakuluistaan.
 Eino oli leirin kummajainen korkeahkon ikänsä vuoksi. Aniharva aikuinen leirillä oli yli 35-vuotias. Joka kolmas leirin asukas oli alle 16-vuotias. Siirtolaisviranomaiset olivat suosineet nuoria lapsiperheitä maahanmuuttajiksi.
- Ovat investoineet maan tulevaisuuteen, letkautti Rantamäki.
- Koulussa lapsista kasvaa australialaisia, jotka eivät erotu Australiassa syntyneistä. 
Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Nuorten aikuisten uskottiin oppivan uusia ammatteja, asettuvan aloilleen ja synnyttävän lapsia, uusia australialaisia.
     Suoritetuista parannuksista huolimatta Bonegilla sopi huonosti lapsiperheille. Parakit olivat entisiä armeijan parakkeja. Seiniin sutaistu maali ei tehnyt niistä koteja. Ympäristössä ei ollut riittävästi leikkikenttiä leirin runsaille lapsilaumoille. Outo ruoka kummastutti, eikä maistunut lapsille."


Sairaalassa

   " Pikku-Tuula sairastui ja joutui leirin sairaalaan.
- Voit kääntyä puoleeni, jos tarvitset apua. Alma lupasi höylisti Rantamäen rouvalle.
- Jos saisi miehelle sanaa.
Ensin tulkki kertoi Tuulalla olevan vesirokon ja sitten tuhkarokonkin. Kuume oli hengenvaarallisen korkealla. Rantamäen rouvan oli vaikea pitää itsensä kasassa. 
- Ne ovat varmaan erehtyneet. Ei kai kenelläkään voi olla kahta rokkoa kerrallaan. Usko vaan, kyllä se Tuula sieltä pian paranee ja pääsee kotiin.
- Kotiin! Mihin kotiin?! Toimme tytön tänne kuolemaan. Vieraalle mantereelle. Tyttö sai taatusti isorokon Lontoossa. Rouva Rantamäki itki sydäntä särkevästi. Alma kietoi kätensä suojelevasti tämän ympärille."

     Muutaman päivän päästä edellisestä siskoni sairastui ja siitä  päivän päästä minä. Meitä oli Bonegillan leirin sairaalassa,  kolme suomalaista lasta, joilla kaikilla oli samanaikaisesti ja peräkkäin, vesi-, tuhka- ja tulirokot. Hoidosta huolimatta kuume pysytteli korkealla pari viikkoa, valo aristi silmiä, päätä särki armottomasti ja iho-oireet olivat sietämättömät.
      
     Kehon muisti on ihmeellinen. Saan Bonegillassa kovan päänsäryn ja kutinan. On pakko pitää aurinkolaseja sisälläkin, sillä valo käy silmiin.

Lähetä kommentti