Translate

Tunnisteet

perjantai 11. marraskuuta 2016

MATKALLA

  Kirsti seisoi Britanian kannella. Maisema pyöri ja keinui hänen silmissään. Alma, isi ja Sini makasivat voipuneina oksennuksenhajuisessa hytissä. Kasvot kelmeän vihreinä. Kirsti oli nähnyt Suomessa Aku-Ankan numeron, johon merisairaalle Akulle oli sutaistu vihreä naamataulu. Hän oli katsellut sitä epäuskoisen huvittuneena. Todennut, että rajansa liioittelullakin. 
  Enää ei huvittanut. Eikä epäilyttänyt. Kaksi vuorokautta raivoavaa Pohjanmerta ja perhe sisuskalut nurin käännettynä riitti todistamaan Kirstille merisairaan kasvojen vihertävän. Oikeasti. Hän oli hoiperrellut ulos raittiiseen ilmaan. Vatsaa kouraisi. Hän tyhjensi vatsansa sisällön vaatteilleen ja kannella seisojan kengille.
- Anteeksi en voi oikein hyvin. Sitten häntä hävetti
- Tyhmähän minä olen. Puhua nyt suomea. Hän soimasi itseään. Samassa Kirsti lankesi polvilleen ja ryhtyi pyyhkimään miehen kenkiä villatakkinsa hihaan.
- Hei tyttö. Älähän turhaan. Kaikilla tällä kirotulla purkilla on huono olo. Mitä järkeä on ollut laittaa tällainen kapea, korkea ja kiikkerä laiva ikimyrskyiselle Pohjanmerelle. Minulla alkaa jo helpottaa, mutta tyttö ja muija yökkivät tyhjää, vaikka mitään ei enää tule.
  Mikä helpotus. Mies oli suomalainen. Tämä laskeutui istumaan kannelle ja nojasi selkäänsä seinään.
Luontevasti Kirsti istahti miehen viereen. Väsytti. Taivalta oli takana monta vuorokautta. Bussimatka Hämeenlinnan rautatieasemalle, junalla Turkuun, Aallottarella kansipaikoilla Tukholmaan ja taas junalla Göteborgiin, josta oli noustu Britaniaan. Päätä kivisti. Kurkku tuntui aralta. Teki vain mieli nukkua.
  Laita pääsi minun polvelle ja ota tirsat, mies kehotti.
Kirstiä ei tarvinnut kahta kertaa käskeä.

Vanha, lähes kuudenkymmenen vuoden takainen, laivamatka nousi mieleeni, kun nuoret kutsuivat meidät miehen kanssa mukaansa Tallinnan matkalle. Talvinen meri on aina arvaamaton.
Lähetä kommentti