Translate

Tunnisteet

tiistai 4. lokakuuta 2016

KÖYHYYTEMME SALAISUUS

  Muistelen anoppiani lämmöllä, kiitollisuudella ja kaivaten. Hän oli enkeli ihmiseksi.  Mieheni on anoppini kuopus. Senja-mummi auttoi meidän perhettä kaikin tavoin. Hän neuloi lapsillemme lapaset  ja villasukat, virkkasi päiväpeitteet, leipoi ruis- ja hiivaleivät. Kolmen ja puolen vuoden ajan hän hoiti tyttöjämme, kun olimme Erkin kanssa molemmat yhtäaikaa töissä. Minä olin tuolloin kolmivuorotyössä, jossa arkipäivävuoroja oli n. 7 - 8 kuukaudessa. Erkki oli päivätöissä.
   Mutta oli yksi asia, josta anoppi motkotti minulle. Laitoin liikaa kaikkea käyttökelpoista roskiin. Anopin mielestä minun olisi pitänyt säästää mm. muovipussit, narunpätkät, rikkinäiset sukkahousut , kahvipaketit ym. ym. Kuinka monta kertaa kuulinkaan tuhlaivaisuuteni olevan meidän "ikuisen köyhyydemme salaisuus." Siitä tuli perheessä sanonta. Aina, kun laitoin jotain roskiin, joku sanoi sen menevän "köyhyyden salaisuuksiin". 
   Eilen toimme miehen ja tyttären kanssa metsästä luonnonmateriaaleja, joista rakentelin talviasetelman krassipömpeliin. Tästä on minun tulevan rikkauteni salaisuus. EN OSTA MITÄÄN, ELLEI OLE PAKKO. Lamppu on saatu lahjaksi. No, kynttilä sentään on ostettu. Venytämme senttejä soikeiksi, että haaveeni päästä vielä joskus Australiaan, lapsuuteni maisemiin, toteutuisi.






 Aamulenkillä törmäsimme mielenkiintoiseen kiveen. Olisin tuonut sen kotiin, jos olisin voinnut.

SIIVOUSVUOROSSA TÄNÄÄN PIKKUAITAN ALAOSA

   Ensin kaikki rojut ulos ja tarpeellinen takaisin sisälle. Rautakankia kuskatessa mieleeni muistui pari tapahtumaa Heinämaalla asumisen alkuajoilta. Usein Erkin raivatessa tonttiamme kivistä ja ryteiköistä, naapurit tulivat auttamaan. Erityisen avuliaita olivat iäkäs Elli ja kraatarin Veikko. Ei Veikkokaan enää mikään poikanen ollut. 
   Elli oli erittäin pieni nainen, mutta tekeytyi vipuamaan kiviä Erkin avuksi, koska minä olin jatkuvasti raskaana. Usein Ellistä olikin oikeasti apua, mutta joskus Erkki pelkäsi hänen turvallisuutensa puolesta. Eikä turhaan pelännyt. Erään kerran, kun Erkin ote kirposi vipuna käyttämästään lankusta, Elli lensi komeassa kaaressa selälleen nokkospuskaan. Nyt kävi pahasti, pelästyi Erkki. Mutta ei hätä ollut sen näköinen. Elli kömpi tirskuen pystyyn, ravisteli roskat mekkonsa helmoista, ja tarrasi uudelleen kiinni lankkuun ja karjaisi: "Vielä kerran! Kyllä se siitä nousee!"
  Toisen kerran kraatarin Veikko on oli Erkin kanssa vääntämässä rautakangella kiviä maasta. Laura, Veikon vaimo huusi miestään syömään. Mekin menimme murkinalle. Loppupäiväksi oli muuta ohjelmaa, joten korjasimme työkalut vajaan. Kului pari - kolme vuotta. Eräänä päivänä Laura tuli meille hyvin anteeksipyytävän näköisenä ja kysyi ujosti: "Saisiko meidän Veikko vähän lainata sitä rautakankea, jota Veikko lainasi Erkille jokunen vuosi sitten?" Silloin nolotti.











Lähetä kommentti